Matkapäiväkirjat: #MunNimiOnSanni

Olipa kerran kaupunki nimeltä Turku. Ja lienee yhä edelleenkin. Se ei kuitenkaan liity tähän tarinaan yhtään mitenkään.

Tämä stoori sijoittuu sen sijaan lokakuiseen Helsinkiin. Isolle kirkolle, voisi joku sanoa. Tosin kirkotkaan eivät liity tähän kertomukseen, eivät pienet saati isot.

Myöskään esimerkiksi poppamiehet, brexit tai kulahtaneet vhs-nauhat eivät liity asiaan. Jos joku nyt sellaista ehti epäillä.

Sen sijaan värikkäistä hiuksistaan ja makeista pop-melodioista tunnettu poppari Sanni ja alkuvuodesta saakka suurella hartaudella odotettu areenakeikka Helsingissä ovat tämän jutun ytimessä.

Lippu oli luonnollisesti hankittu heti niiden tultua myyntiin. Ticketmaster kaupitteli tosifanien Collector Ticket -erikoislippua. Mikä lie mielenhäiriö on iskenyt ostoshetkellä, mutta pitihän sellainen lippu saada, vaikka se muutaman rahan maksoikin enemmän. Jäipähän tulostettua paperiliparetta parempi lippumuisto hipelöitäväksi kiikkustuoliin sitten harmaantuneena nörttinä.

Pikakelaus takaisin lokakuulle, tarkemmin sanottuna perjantaihin 5.10.2018. Nörttiherra istuu siististi coolissa bussissa köröttelemässä Kehä kolmosen sisäpuolelle. Meinasin ensin kirjoittaa ”väärälle puolelle”, mutta se olisi saattanut hämmentää niitä, jotka eivät tiedä oikean ja väärän eroa.

Meilahden Scandicissa selvästi tiedettiin luontainen vaatimattomuuteni jo etukäteen, koska huone oli laitettu valmiiksi kolmelle hengelle. Olipahan varaa valita sänky. Leikki sikseen, palvelu oli hyväntuulista ja avuliasta, eikä mitenkään väkinäistä. Tämä on maksettu mainos ihan omasta lompakosta.

Ajattelin lähteä Hartwall-areenalle etuajassa. Sellaiset reilut kaksi tuntia. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että nyt oli kyseessä sellaiset kekkerit, että jokainen osallistuja Pihtiputaan mummoa myöten oli ajatellut tulla paikalle hyvissä ajoin. Jono sisäänkäynnin suuntaan oli pitkä kuin lista petetyistä vaalilupauksista. Ehkä jopa pidempi. Tosin käytän termiä ”jono” tässä hyvin likimääräisenä ilmauksena, koska oikeastihan kyseessä oli häröpallo.

Jos et tiedä mikä on häröpallo, niin sitä voi luonnehtia letkaksi, joka on vedetty umpisolmuun neliulotteisessa aika-avaruudessa kaikkien akselien ympäri. Yksinkertaistettuna siis kaikkea muuta kuin jono.

Kun häröpallo lopulta lipui turvatarkastuksen ohi, lähestyi myyntitiski täynnä Sanni-paitoja. Koska pienellä saati pitkällä ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa Sanni-fanipaitoja vaatekaapissa, piti ostaa muutama lisää. Erityisesti punainen huppari oli loistava ja lämmin hankinta.

Keikan alkua odotellessa jokseenkin lyhyt lämppärisoittolista ehti pyörähtää pari kertaa ympäri. Keikalle olisi kyllä voinut harkita lämppäriksi jopa livemusiikkia, sen verran merkittävistä puitteista kuitenkin puhuttiin. Alkuviihdettä oli tosin tarjolla, kun eräs lapsi pudotti luurinsa katsomon alle ja viereinen penkkirivillinen ihmisiä miettii, missä madonreiän toinen pää sijaitsee.

Lopulta valot pimenevät. Mahtipontisten alkurytmien jälkeen pärähtää soimaan ennenjulkaisematon biisi sanoin ”tervetuloa mun rock’n’roll-elämään” ja Sanni nousee hissillä lavan alta mikin äärelle. Alkubiisi vaikuttaa hyvältä – uutta levyä odotellessa.

Sannin musiikki on uusimman levyn myötä muuttunut peruspopista entistä enemmän aivotyötä vaativaksi. Biisit eivät avaudu ensimmäisellä, eivätkä välttämättä viidennelläkään kuuntelukerralla. Tämä näkyi – tai oikeastaan kuului – myös Hartwall-areenalla. Vanhat hitit kirvoittivat fanijoukon kuorolauluun, uudemmat sen sijaan menivät pitkälti Sannin oman äänen voimin. Keikan kannalta on kuitenkin hyvä, että biisirepertuaariin ei ole valittu ainoastaan takuuvarmoja suosikkeja, vaan artisti on ottanut laajan otannan omasta tuotannostaan. Aiempien keikkojen pohjalta voin myös sanoa, että seuraavalla kerralla tämänkertaiset tuntemattomammat kappaleet ovat kaikkea muuta kuin tuntemattomia.

Alkuperäisbiisien ohella kuultiin Vain elämää -covereita. Nähtiinpä lavalla Sannin kaverina myös Hank Solo lurittelemassa Söpöä. Söpöä, kieltämättä.

Söpöys on sen sijaan väärä sana kuvaamaan sitä hetkellistä sokaistumista, kun viereiset ihmiset Hartwall-areenalla fiilistelevät kännykän taskulamppujen kanssa sohien. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä lopputulos on kuin peuralla ajovaloissa. Ehkäpä keikoilla olisi nykyään hyvä jakaa yleisölle valotikkuja tai muita hieman tunnelmallisempia sytkärin korvikkeita.

Parin tunnin epileptikkoja järkyttäneen show’n jälkeen oli aika sanoa heipat. Keikka näytti ja kuulosti hyvältä – kuten sopi odottaakin.

Taksijonon pituuden kuvailemiseen eivät riitä edes petetyt vaalilupaukset, joten sanottakoon sen olleen äärettömän pitkä kaikissa ulottuvuuksissa. Joka tapauksessa matka hotellille oli jonoa lyhyempi, joten loppuillan viileydessä oli näppärämpi tallustella jalan hotellille valitsemaan sänkyä.

Kokonaisuutena keikka oli hyvin järjestetty ja yksityiskohdat harkittuja. Kun keikan jälkeen on eteerinen olo ja matka hotellille sujuu hypähdellen, ei voi valittaa. Universumi on tasapainossa.

Ps. Todellisuudessahan kaikki liittyy kaikkeen ja kaikki on liittymättä kaikkeen. Se on kuitenkin täysin eri juttu, vaikka ehkä liittyykin tarinan alkusanoihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *